"Homo" "Vitun homo, mee muualle" "Ruotsalaiset ovat kaikki niin homoja." "Eipä uskoisi että kukaan haluaisi myöntää kuuluvansa homo vähemmistöön. En minä ainakaan ennen halunnut", mietin itsekseni ja näen taas Kyrpä-Jaakon saavan selkään. Sen lempinimi joka ei ole minun keksimäni tulee siitä, että Jaakolla on omituinen tapa tuijottaa vessassa toisten sukukalleuksia. Kyllähän sellainen ottaa päähän yhellä jos toisellakin. Ja kun se ei tee sitä mitenkään harvoin vaan aika usein. Minä en ikinä käy niissä kidutuskammioissa joita vessoiksi kutsutaan. Huokaisen syvään ja laahustan käytävää pitkin ulos. Raitis kevät tuuli pörrötti hiukseni jotka olin antanut kesällä kasvaa pituutta, yhdeksi pörröksi. Nostin kasvoni kohti taivasta ja huusin ja karjuin niin paljon kuin keuhkoista lähti. Lopuksi heitin koululaukkuni maahan raivokkaasti. Sillä hetkellä rehtori kulki ohitseni ja naurahti: Sooh, iso poika tuollein riehumaan alko. Onko kaikki hyvin? Katsoin rehtoria kuin läjää paskaa ja sanoin: Ihan vitun hyvin, kuinka niin? Rehtori nyrpisti nenäänsä ja jatkoi matkaansa itsekseen mutisten. Hymähdän itsekseni:" Ei se oikeasti välitä. Niinkuin ei kukaan, kaikki vaan kyselee miten menee mutta jos alkaa avautumaan niin he katsovat kusaantuneena maahan ja eivät kuuntele."
Aloin muistella isoveljeäni joka teki itsemurhan kun olin kymmenen. Hän oli sydämeltään täysi emo mutta hän syntyi väärään aikakauteen. Silloin ei vielä ymmärretty kunnolla meikattuja ja hyvin pukeutuneita nuoria. Vain vahvat ja itsekkäät emot selviytyivät tähän aikakauteen jolloin se on jopa muodikasta olla reilusti erilainen. Minä rakastin veljeni tyyliä ja olisin matkinut sitä ellen olisi nähnyt veljeäni niin monesti saamassa selään sekä kotona että koulussa. Äiti oli jo menettänyt toivonsa siihen että kaikki muuttuisi ja veljeni hyväksyttäisiin yhteiskuntaan, mutta isä. Isä antoi kuulua ja näkyä kuinka paljon hän vihasi poikansa tyyliä. Veli sai pienestäkin asiasta selkään ja sai kuulla useasti joutuvans amuuttamaan pois jos ei meno muuttuisi. Ja vielä tuohon päälle monet vessan pöntössä uittamiset ja hakkaamiset. Eräänä kauniina päivänä äitini tuli kouluun ja sain lähteä jo 11 pois vaikka äiti vihasi poissaoloa koulusta. Hän vei minut jäätelölle läheiseen kuppilaan ja kun olin jo syönyt jäätelöstäni puolet äitini kuiskasi: "Anttoni rakas, veljesi... hän on.. poissa.... lopullisesti." Katsoin äidin itkuisia silmiä ja sanoin:"Hän ei ikinä halunnutkaan olla täällä. Isä ja muut olivat niin tyhmiä." Silloin äitini parahti itkuun lopullisesti ja minä jatkoin jätelön syöntiä mitään mistään tajuamatta.
Siitä on jo kuusi vuotta mutta silti se on minulle vieläkin arka paikka. Jouduimme muuttamaan monta kertaa tämän asian takia ja isä ratkesi juomaan. Humalassa hän ajoi 3kk vanhan koiranpentuni yli ja aloin lopullisesti vihata häntä silloin. Ja vihaan edelleenkin vaikka hän e enää asukkaan saman katon alla. Äiti ei jaksanut katsoa sitä juomista. Olemme siis äidin kanssa kahden. Ja olen melko onnellinen. En halua nähdä äitiäni enää surullisena jotenka en ikinä näytä todellisia tunteitani. Kaikkea sitä vihaa ja tyhjyyttä mitä koen sisälläni. Olen varma ettei äitini jaksaisi sitä kaikkea mitä minulla on sydämellä.
Raahauduin matematiikantunnille vakiopaikalleni, mahdollisimman taakse. Tunnin alkuun oli vielä kymmenen minuuttia ja minua väsytti pirusti. Otin mukavan asennon ja nukahdin välittömästi. Mutta ennen kuin nukahdin, sain silmiini Mikaelin kasvot luokan toiselta puolelta ja sisälleni syttyi lämmin pesäke. "Sinäkö siinä, Mikael", kysyinkun tnsin jonkun käden olkapäälläni. Seuraavaksi havahduin luokan rämäisevään nauruun ja huomasin Mikaelin punaiset sekä hätäiset kasvot. "Arght!" sain karjuttu kun kampesin itseni ylös tuolista ja juostessani pois luokasta. Ihan vitun sama mutta tuohon luokkaan, tuohon tilanteeseen en enää mene
JATKUU